Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.
Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla. Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin olivat saaneet runollisen hohteen.
Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen ympärillä — —
Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?
Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.
Mutta mitään kaunista se ei ole — eikä runollista — eikä ylevää.
Päinvastoin.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.
Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo — —
Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen —? Kun olisikin sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin — —
Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.