— Voi taivas! hätäili Anni.
* * * * *
Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen takaisin.
Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.
Elämä oli niin ihanaa.
Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen — yksin hänen.
Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin itsensä hillityksi.
X.
Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki, jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin, lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa, hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli leikkaajain hikisiä ruumiita.
Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten kuhilaillepanoa lopettamaan.