Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä —?
Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.
Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle — — Ja Jukka — —
Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.
— Pitäisikö jotain olla, vai —? kysyi takan toisella puolella astioita pesevä emäntä.
— Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.
— Jassoo, se on juuri — tuota — ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän, hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.
— Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan takaisin tupaan.
Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.
— No — — älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde! tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.