Fred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja heidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan päästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan muut jäsenet.
Takaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja pian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja Charleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta nopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.
Tiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen pujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut itselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja ulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin perehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi helposti jäljiltä.
Mutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän, ja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti toisiaan syleillen.
Fredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen pystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.
— Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja käskevästi. — Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!
— Tahdon saada leijani, Joe vastasi.
Tämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat tavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. — Silloin sinun täytyy ensin tapella! hän uhkasi.
— Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. — Leijat ovat minun, hän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä omistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.
Liiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi kuorossa ulvoa ja naukua.