Kaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn täytyi alistua samaan kohtaloon.
— Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen ikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on tekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?
— En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.
— Vai et tehnyt. — Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.
— Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.
Tiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin esiin.
— Mitäs te täältä haette?
— Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. — Tuo aikoi ottaa minun leijani.
Hänellä on ne juuri kainalossaan.
— Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta. Sinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt tänne ne leijat ja pian.
Johtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin kiukusta itkien.
— Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja sieppasi samassa hänenkin käärönsä. — Kas vain, leijoja siinäkin! Ja ihan oikeita leijoja — tehdastavaraa. Mutta nyt te kyllä pääsette niistä, hän sanoi otettuaan haltuunsa myöskin Charleyn käärön. — Mitä kummaa näille kolmelle lurjukselle oikein pitäisi tehdä? hän virkkoi tuomarinäänellä.