He havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä takaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä rotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan osuessa heidän tielleen.
Takapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat hapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä hedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä kokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät he voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä. Tästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle — mutta sitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.
Hiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut
Simsonin vainoojille ryöppykylvyn.
Se oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta päästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko siten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava sitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin kosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua tynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja tyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.
Pojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen tynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän kylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.
— Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.
— Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa kuuluvan.
Charley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.
— Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.
Pojat kyyristyivät maahan.