Lähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan sen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä askeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin hengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se kiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.
Siinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.
He kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan tynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän oli tuonut myötään.
Kun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen kimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.
— Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. — Minulla on sinulle asiaa.
— Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen, että toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. — Mitä sinä täällä teet?
— Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin…
— Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. — Kyllä minä näytän teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.
Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas pimeään kujaan.
— Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!