Kun he olivat ennättäneet tyhjentää veneen vedestä saapui Bill tovereineen perille. Kaikki ryhtyivät nopeasti työhön, ja uskomattoman joutuisasti saatiin isopurje ja halkaisija nostetuiksi ja ankkuri kannelle, ja Salama kiiti väylää pitkin loitommalle. Aution rämepaikan kohdalla Bill ja Cockney sanoivat jäähyväiset ja lähtivät pois veneessään. Kajuutassa Ranskan Pekka sadatteli huonoa onnea moninaisilla kielillä ja etsi lohdutusta pullostaan.

X luku:

Rantarosvojen parissa.

Tuuli kävi navakammaksi, kun he selviytyivät maan suojasta, ja Salama kiiti pian suojapuoli kantta vedessä, joka kuohui aina istuma-aukon sarjaan asti. Sivulyhdyt olivat jo paikoillaan. Friskon poika hoiti peräsintä, ja hänen vieressään istui Joe mietiskellen yöllisiä tapahtumia.

Hän ei voinut enää olla näkemättä totuutta. Ankarasti häntä arvelutti äskeinen retki. Jos hän oli tehnyt väärin — niin hän mietti — niin se oli tapahtunut tietämättömyydestä; eikä häntä menneisyys hävettänyt niin suuressa määrin kuin tulevaisuus pelotti. Hänen kumppaninsa olivat varkaita ja ryöväreitä — rannikkorosvoja, joiden hurjista teoista hän oli kuullut hämäriä juttuja. Ja nyt hän oli itse heidän parissaan ja tunsi seikkoja, jotka saattaisivat toimittaa heidät vankilaan. Hän ymmärsi, että juuri tämä pakotti heidät pitämään häntä tarkasti silmällä, ja se tekisi hänen pakonsa vaikeaksi. Mutta paeta hän oli päättänyt, paeta aivan ensi tilassa.

Samassa hänen mietiskelynsä keskeytti voimakas puuska, joka painoi Salaman kyljelleen, niin että vettä syöksähti alukseen. Friskon poika käänsi nopeasti ylemmä tuuleen ja hellitti samalla isoapurjetta. Sitten hän ryhtyi omin voimin — sillä Ranskan Pekka pysyttelihe alhaalla — ja Joen toimetonna katsellessa reivaamaan purjeita.

Puuska, joka oli kaatamisillaan Salaman, kesti vain lyhyen hetken mutta se ennusti tuulen yltyvän, ja pian pohjoisesta karkasi viuhuva vihuri toisensa jälkeen heidän kimppuunsa. Isopurje "paloi" ja paukkui tuulessa, niin että olisi luullut sen lentävän siekaleiksi. Alus keikkui hurjasti myrskyn nostamassa kikkeräaallokossa. Kaikki näytti olevan sekaisin, mutta yksinpä Joenkin tottumaton silmä havaitsi, että tuossa sekasorrossakin oli järjestystä. Hän näki, että Friskon poika tiesi tarkalleen, mitä oli tehtävä ja miten kaikki oli tehtävä. Toveriaan tarkatessaan hän oppi erään seikan, jonka puuttuminen on tuhonnut monen ihmisen elämän — hän oppi käsittämään kuinka arvokasta on oman kykynsä tunteminen. Friskon poika tiesi, mihin hän pystyi, ja juuri tämän vuoksi hän luotti itseensä. Hän oli tyyni ja maltillinen, toimi joutuisasti mutta ei hätiköiden. Jok'ikinen reivinuora tuli tarkkaan kiinni. Tapaturmia saattoi kyllä tulla, mutta sitä ei ainakaan sattuisi että ensi puuskat irrottaisivat ainoaakaan solmua.

Hän kutsui Joen keulemmaksi auttamaan itseään, sillä isoapurjetta oli kiristettävä halsseja tiukentamalla. Vatsallaan makaaminen pitkällä halkaisijapuomilla ja yhden ainoan reivin tekeminen halkaisijaan oli helppoa verrattuna siihen mitä jo oli suoritettu; ja niin he hetken kuluttua olivat jälleen alhaalla. Pojan ohjauksen mukaan Joe tiukensi hiukan halkaisijan kuuttia ja pistäytyi kajuuttaan laskemaan senterboordia jalan verran alemmaksi. Ponnistusten aiheuttama jännitys oli karkottanut hänen mielestään kaikki ikävät ajatukset. Seuraten toverinsa esimerkkiä hän oli säilyttänyt malttinsa. Hän oli täyttänyt määräykset hutiloimatta ja samalla liikoja vitkastelematta. Yhdessä he olivat ponnistaneet mitättömiä voimiaan valtaista luontoa vastaan taistellen ja yhdessä he olivat taitonsa avulla päässeet voitolle.

Hän palasi toverinsa luo ruoriin ja tunsi voivansa ylpeillä tämän ja itsensäkin puolesta. Ja lukiessaan Friskon pojan silmistä sanattoman kiitoksen, hän punehtui kuin tyttö. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen mieleensä leimahti ajatus, että tuo poika oli varas, alhainen varas, ja vaistomaisesti hän vetäysi hänestä loitommalle. Ikänsä kaiken hän oli ollut suojassa elämän nurjilta puolilta. Hänen lukemansa kirjat, jotka olivat aina olleet mitä parhaimpia, olivat ylistäneet rehellisyyttä ja suoruutta, ja hän oli oppinut inhoamaan kaikkea rikollista.

Muuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika oli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika itse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista, mikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri vetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika miellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän olisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät ominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti — hänen tyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja myöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta kohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen pahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei, vaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä tunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota erikoista rantarosvoa kohtaan.