Yhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi lämmitä työstä. Salama kääntyi päin tuulta kuin kilparatsu nousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.

— Vedä sisään halkaisijakuutti!

Joe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus voimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan vuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas lattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.

Friskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi aluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili päämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:

— Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin suoraa päätä pohjaan.

He laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan, ja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla tuulen puolella.

— Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen, niin että vauhti vähitellen hiljeni. — Nyt!

Joe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen rautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat matkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta Friskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.

— Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. — Vahinko voi sattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka vaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku alkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes, minä muistan kyllä…

Ja hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen oli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten ankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt kuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat rinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.