— Tietysti, laivuri vastasi. — Pannan sivulyhdyt palaman.
Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.
— Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla äänellä.
— Mihin sitten? Joe kysyi.
— Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.
— Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.
— Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.
Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin tiukensivat kuutteja.
Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi. Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja riistäen siten niidenkin vähäisen valon.
Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.