— Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. — Ja tunte minä maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.
Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.
— Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. — Kunhan olet liikkunut kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.
Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.
— Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. — Minä luule, että nyt ole jo aikka.
Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen suoraan alaspäin.
— Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.
— Minkälain pohja?
— Mutaa, kuului vastaus.
— Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.