Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.
— Kaksi syltä, selitti Friskon poika — ja osterinkuoria.
Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. — Oikken hyvä, hän sanoi. — Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on vissi asja.
Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin tarkoin tuntea lahden pohjan.
— Kymmenen jalkaa — kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella äänellä. — Yksitoista jalkaa — kuoria. Neljätoista jalkaa — pehmeätä. Kuusitoista jalkaa — mutaa. Ei pohjaa.
— Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.
Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiä
Friskon pojan huuto: — Kahdeksan jalkaa — kovaa!
— Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. — Sinä, Joe, jookse köulan ja laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.
Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.
— Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain vähän kettinkiä mukanaan.