Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin kannen alle nukkumaan.
Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, Salama keikkui ja kohoili, kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.
Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan kukkulat.
Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä. Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen keulasta nimen Lentävä Hollantilainen; se oli eräs niitä laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa vasemmalla hän näki Aaveen, ja ulompana oli puolikymmentä muuta alusta ankkurissa.
— Mitäs minä sinulle kärto?
Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.
— Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte — minä tunte.
— Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän sytytteli tulta.
Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.
— Ehken lakka — ehken kasva, hän julisti epävarmasti. — Laitta jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.