Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa valmisteltavan päivän ensi ateriaa. Salamassa siitä oli pian suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin valmiit nostamaan ankkuri.
Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä. Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä. Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.
Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin mereen Salaman kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa raapiessaan tärisi ja nyhti.
— Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.
Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen. Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää Salaman toiselle suunnalle.
Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta, hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.
— Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. — Sinä oppi pian.
Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.
Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian. Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.
— Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. — Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet sanovat sitä Bay Farm-saareksi. — Hän viittasi enemmän oikealle. — Ja tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.
— Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.