Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta nostamaan.
— Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. — Näitä ei omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat pyydystävinään täällä.
— Miksi ovat pyydystävinään.
— No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla yksityisten särkkiä.
Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. — Yksityiset särkät ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko laivasto lähtee sinne rosvoamaan.
— Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.
— No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.
Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin pilvien lomitse.
— Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen. — Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.
— Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; — mutta Salama pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh! Ei sittä tule mittän.