XV luku:
Myrskyn temmellyksessä.
Kaiken iltapäivää Salama keikkui ankkuripaikallaan, ja illan tullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan esimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne päättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin touveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.
Ranskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin yhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan toisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti ensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan ketjua ja köyttä, niin että Salama peräytyi toista sataa jalkaa talttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.
Katsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana kuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella kerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan poikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi vyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat milloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa ilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes se viimein osottautui Peuran suunnattomaksi isoksipurjeeksi.
— Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. — Yks' kaunis peivä — ah, yks' kaunis peivä, se on vissi — se mene noin van, puf! — ja siin se on, puf! — ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni, ei mitän Pöira ei yhtikän mittä.
Joe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.
— Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. — Nelsonin pitäisi panna ainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain ajaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian kovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään pakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen tapansa.
Suunnattoman linnun lailla Peura kohosi ja liiteli heitä kohti aallon vaahtoryöppyisellä harjalla.
— Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. — Hän koettaa vain, kuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.