Samoin oli käynyt muidenkin alusten. Peura oli melkein heidän rinnallaan, La Caprice keikkui muutaman sadan metrin päässä, ja heidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.
— Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken silmilleen ja tutkien rantaa.
— Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti hän lisäsi: — Se on Antaa mennä. Pian se murtuu kappaleiksi. Toivottavasti miehet ennättivät maihin.
Ranskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän saattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui rantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.
— Missä on Aave? uteli Ranskan Pekka.
Friskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten putken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin päässä.
— Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän sanoi. — Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.
— Muta, julisti Ranskan Pekka. — Siälä on yksi pikku paikka muta. Kyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja. Sillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille: hankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks' kaunis peivä, se on vissi asja.
Muuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen pyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun aikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain hituisen eteenpäin.
Ranskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. — Hej, tenne! hän huusi. — Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!