Peura oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli Salama jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan, kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää — kenties sen vuoksi, että Salama laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.
Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.
— Ne luule, ne saa kiin Salama! Pyh! — Ja hän käänsi aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.
Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken. Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa nopeammin.
— Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.
Ranskan Pekka nauroi. — Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila vikkelämpi — me seila korkeampi. Se pelkä tuuli — me otta koko tuuli. Oh, vartto van, niin saa näke.
— Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon poika — ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua. Katsos!
Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.
Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän! Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.
— Kissa vieköön, hän kuiskasi. — Taitaa olla sinun isäsi?