Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka — ja heitä oli toista tuhatta miestä.
— Älä hiisku mitään, hän varotteli.
Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. — Ranskan Pekka ei osaa lukea, hän mutisi — eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä, mitä sinä sille mahdat?
— Odota, niin saat nähdä.
Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka. Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden, että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.
XIX luku:
Pakosuunnitelma.
— Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.
Molemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon äärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto kohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä hetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin munankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka laski suoraan kohti, ja Salama ryntäsi jyrkkää rinnettä ylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui sitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan aaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin vaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen poikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli aivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli kevyesti kuin korkki.
Joesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään — erilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa! Varmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan, missä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle kansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja yksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle reippaalle miehistölle.