— Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja luotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista — niin sinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni — se käy vallan helposti — niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja hankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai merimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?
Friskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin selvästi, että häntä kyllä halutti.
— Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. — Sinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua hankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.
— Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei sellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa saadakseen.
— Ole nyt vaiti. Kuinka paljon luulet isän saavan maksaa salapoliiseille ja muille sellaisille, jos haluaa saada takaisin kassakaappinsa? Lupaa nyt vain, ja jos eivät minun puuhani sitten miellytäkään sinua, niin voithan peruuttaa. Tänne käsi, tämä on rehellinen kauppa.
He löivät kättä kaupantekiäisiksi ja alkoivat rakennella suunnitelmaa yön varalta.
Mutta myrsky, joka ulvoen pyyhälsi luoteesta, oli varannut aivan toisenlaisia seikkailuja Salamalle ja sen miehistölle. Päivällisen syötyään heidän oli pakko pistää kaksinkertaiset reivit sekä halkaisijaan että isoonpurjeeseen, eikä myrsky ollut kuitenkaan vielä yltynyt hurjimmilleen. Se oli mylleröinyt meren sellaiseen raivoon, että ulappa oli yhtämittaisena vesivuorten joukkona. Siinä oli edessä komea, mutta kaamea näky pienen aluksen matalalta kannelta katsottuna. Molempien alusten miehistöt erottivat toinen toisensa vain silloin, kun laivat viskautuivat samalla haavaa aaltojen harjamille. Toisinaan hulahti vesiryöppyjä istuma-aukkoon tunkeutuen aina kajuuttaan asti, ja Joe sai käydä pieneen pumppuun käsiksi, jotta ruuma pysyisi tyhjänä.
Kello kolmelta Ranskan Pekan onnistui merkein ilmottaa Peuraan, että hänellä oli aikomus panna piihin ja laskea ajoankkuri. Tämä näytti leveältä, matalalta purjekangassäkiltä, jonka suuta piti ammollaan kolmikulmainen kehys. Siihen kiinnitettiin vetoköydet samoin kuin leijaan, niin että sen vastustavin puoli tuli kääntyneeksi aaltoja vasten. Vinhaa vauhtia ajautuva alus pysyisi sen avulla päin tuulta ja aallokkoa, mikä oli moisessa myrskyssä turvallisin asento. Puna-Nelson heilutti kättään ilmaistakseen, että hän ymmärsi ja aikoi menetellä samalla tapaa.
Ranskan Pekka siirtyi keulapuolelle laskeakseen itse ankkurin ja jätti Friskon pojan toimeksi kääntää aluksen oikealla hetkellä päin tuulta. Ranskalainen seisoi livettävällä kannella odotellen otollista tilaisuutta. Mutta juuri silloin Salama kohousi tavattoman suuren hyöyn nostamana, ja kun se pääsi harjalle, hyökkäsi ankara tuulenpuuska sen kimppuun juuri sen suoristautuessa. Tämä vastaliike esti sitä taipumasta niin sukkelasti sivulle, jotta se olisi voinut antaa myöten tuulen äkkiä painaessa purjeita ja mastoa vastaan.
Kuului ankara paukahdus, jota seurasi rusahdus. Tuulenpuolen taljaköydet olivat katkenneet, ja masto, halkaisija, isopurje, väkipyörät, taakit, ajoankkuri, Ranskan Pekka — kaikki lennähtivät mereen. Aivan kuin ihmeen kautta kapteeni kaappasi kiinni vesitaakista ja sai kietaistuksi käsivartensa halkaisijapuomin ympäri. Pojat riensivät keulapuolelle vetääkseen hänet turvaan, ja Puna-Nelson, joka oli huomannut tapaturman, käänsi aluksensa ja laski kohti pelastamaan.