XX luku:
Vaaran hetkenä.
Ranskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen Salaman maston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla kertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen puhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä köysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut kaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.
— Ajös, ajös, vanha Salama. Ei sinä koskan enä puske pein tuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.
Näin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen vaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi tällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa aallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.
— Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.
Friskon poika pudisti päätään.
— Eikö kassakaappiakaan?
— Mahdotonta, hän vastasi. — Ei tähän voisi saada toista alusta rinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin ajatella omaa pelastustaan.
Uusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja sitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten ilmestyi Peura heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe kavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa tuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin ammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä päin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa. Peura kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen kannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka sai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli tarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden täyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta, johon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa. Toinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja pakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson haavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka liimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen olemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui siltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.