— Isä? — Joe ei saattanut uskoa korviaan.
— Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista luvatuista viidestä tuhannesta dollarista — toinen puoli kuuluu sinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen vaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme korottaneet palkintosummaa.
— Oh! Joe alkoi ymmärtää. — Osan siitä voi vallan helposti järjestää. Minä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee — niin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja — ja — vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä ja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta tuhannesta dollarista.
— Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?
— Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.
— Kuinka niin?
— Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun komennettavanani.
— Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa. No hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen osuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne järjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi — sanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen varma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme lähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan kunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen kuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra asianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?
— Suostun siihen heti paikalla.
Isä ja poika löivät kättä.