Ja Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut — juurta jaksain — maanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän selitti — yksityiskohtiaan myöten — unohtamatta edes keskusteluja ja niitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen kasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli melkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin vauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.
— Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut käydä paremmin.
— Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. —
Saattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.
— Sitä minä en ymmärrä. — Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän arvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään kassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.
Ilmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä hän jatkoi: — Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset täyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi sataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä, että me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon, tuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, — herra Bronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle — tässä maailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai paperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on tässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet yhdestä miljoonasta dollarista?
Joe pudisti päätään.
— Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken maailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se ei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on kutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä nämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi — juuri sinun elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin innoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko sinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita elämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja voinko minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä sinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen kokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa kaltainen — maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe ole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen tilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä tarkotustani?
Herra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä, ja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa isälle — puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä järkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset selvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa sanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli oppinut maailmalla — kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt keskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään Peuran ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja herra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.
— Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun ennätettyään.
— Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia, mikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. — Tällä kertaa herra Bronson salasi silmäkulmansa vilkkeen. — Ja minusta hän näyttää täysin kykenevän pitämään huolta itsestään.