Herra Willis katsoi toistamiseen. — Mitä, Joe Bronsonko? Mistä kummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.
Herra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti katseensa. — Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.
— Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti hypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin vastaan.
— Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?
— Kyllähän se mukiin meni. — Hän oli huomannut vilkkeen isän silmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. — Eihän se ollut hullumpaa — tuota noin — kun ottaa huomioon —
— Mitä sitten?
— Niin, tuota noin — olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei toisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.
— Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. — Isä kääntyi pikakirjottajan puoleen: — Te voitte lähteä, herra Brown, ja — hm — minä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.
Tuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja luonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan — aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri palannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.
— No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin ja teit minut tavattoman uteliaaksi.