Hän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen tullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven, ja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe suunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi aikeensa Friskon pojalle.
Kassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San
Franciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.
— Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen. — Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen. Tässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku istuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään kajuuttaan. Hyvästi nyt.
Puristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa kohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja siihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä merisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän ei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä lukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen uutinen:
Otaksuttava merionnettomuus.
Hinaajalaiva Meren kuningatar, jonka on vuokrannut toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.
Tämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut saanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu sanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta kohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.
San Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan, joka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja kiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja pelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä aamiaiselle.
Toimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven auki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä konttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä kääntyi hänen puoleensa.
— Ettekö tunne minua, herra Willis?