— Santa Cruz! Friskon poika huusi — nyt ei tarvitse pelätä, että hukumme rantahyrskyihin.
— Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.
— Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa
isoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San
Lorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone.
Vesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme.
Näes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni.
Me pääsemme perille aamiaiseksi.
Noutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin jäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen pollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. Salama kääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta ja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet. Kun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista hylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.
XXI luku:
Joe isänsä luona.
— Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään Salaman sekä keulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. — Mitäs nyt tehdään, kapteeni?
Joe katsahti häneen kummastuneena. — Mitä — tuota noin — mitä sinä tarkotat?
— No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet maihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä käsket, kapteeni?
Jee älysi hänen tarkotuksensa. — Joka mies aamiaiselle — toisin sanoen — maltappas vähän.