Kokouspäivänä oli saaren kansa kokoontunut pääkaupunkiin. Kanooteilla ja veneillä, jalan ja aasinselässä olivat saaren viisituhatta asukasta tulleet. Välipäivinä oli tapahtunut yhtä ja toista. Ensiksikin oli kauppiaiden tyhjiltä hyllyiltä myyty paljon tavaraa. Mutta kun sotilaat tulivat, ei heille myyty, vaan käskettiin pyytämään Fulualealta rahaa. "Eikö niissä papereissa sanota", selittivät kauppiaat, "että niistä maksetaan vaadittaessa rahaa?"
Vain Uiliamin vankka auktoriteetti oli estänyt varastojen polttamisen. Yksi Griefin kopra-kasoista meni kyllä savuna ilmaan, ja Jeremia kirjoitti sen kuninkaan tilille. Jeremiaa itseään oli myös ahdisteltu ja töykitty ja hänen silmälasinsa rikottu. Willie Smeen rystysistä oli nahka poissa. Sotilaat olivat toinen toisensa jälkeen asettaneet leukansa sen eteen. Kapteeni Boig oli saanut samanlaisia muistoja. Peter Gee oli päässyt vahingoittumattomana, koska hänen nyrkkinsä tielle oli osunut leipävasuja eikä nyrkkejä. Tui Tulifau, Sepeli vierellään ja ympärillään päälliköt, istui kokouksen esimiehenä palatsin aitauksessa. Hänen oikea silmänsä ja leukansa olivat turvoksissa, kuin nekin olisivat tehneet tuttavuutta jonkun nyrkkien kanssa. Palatsissa kuiskailtiin, että Sepeli oli pannut toimeen perhekohtauksen. Kuningas oli ainakin selvänä, ja hänen rasvansa pullotti elottomana Willie Smeen silkkipaidassa. Hirveä jano häntä vaivasi, ja hänelle tarjottiin yhtenään tuoreita juomapähkinöitä. Aitauksen ulkopuolella, sotaväen vartiota pitäessä, olivat kansanjoukot. Vain alipäälliköt, kylätytöt, hienosto ja puhujat virka-apulaisineen oli päästetty aitaukseen. Cornelius Deasy, kuten suositun ja korkea-arvoisen virkamiehen sopi, istui lähellä kuningasta. Kuningattaren vasemmalla puolella, Corneliusta vastapäätä ja edustamainsa valkoisten kauppiaiden ympäröimänä, istui Jeremia. Laseitta hän tirkisteli likinäköisesti rahaministeriin päin.
Vuoroonsa puhuivat tuulenpuoleisen kylän puhuja, tuulenalapuolen puhuja ja vuorikylien puhujat, kukin alempiarvoisten puhujain ja päällikköjen kannattamina. Heidän puheensa koski samaa asiaa. He napisivat paperirahan takia. Liike-elämä oli lamassa. Ei enää savustettu kookos-kopraa. Kansa oli epäluuloista. Niin pitkälle oli tultu, että jokainen halusi maksaa velkansa, mutta kukaan ei huolinut maksusta. Velanantajat välttivät velallista. Raha oli huonossa arvossa. Hinnat kohosivat, ja tavaraa oli vähän. Kolminkertaisen hinnan sai maksaa kanasta. Tulevaisuus näytti pimeältä. Merkkejä ja enteitä alkoi näkyä. Rotat uhkasivat. Sato oli huono. Omenat olivat pieniä. Paras tuulirannan avocado oli salaperäisesti menettänyt lehtensä. Mango-hedelmät olivat mauttomat. Mato söi taimet. Kalat olivat paenneet, ja paljon tiikerihaikaloja oli tullut rannoille. Villihanhet olivat lentäneet pääsemättömille vuorille. Taro-juuresta tehty "voi" oli hapantunut kitkeräksi. Vuoristossa kuultiin salaperäisiä ääniä; aaveet liikkuivat öisin; muuan Puna-Punan nainen oli isketty sanattomaksi, ja viisijalkainen vuohi oli syntynyt Eihon kylässä. Ja että kaikki tämä oli johtunut Fulualean oudosta rahasta, se oli kyläkokousten vankka vakaumus.
Uiliami puhui armeijan puolesta. Hänen miehensä olivat tyytymättömiä ja kapinallisia. Vaikka kauppiaita oli kuninkaallisella määräyksellä käsketty ottamaan vastaan seteleitä, niin he kieltäytyivät. Hän ei osannut sanoa, mutta siltä näytti, kuin Fulualean oudolla rahalla olisi osansa tässä.
Jeremia esiintyi sitten kauppamiesten puhujana. Kun hän nousi, nähtiin, että hänen jalkainsa välissä oli iso ruokavasu. Hän puhui kauppiaiden tuomista kankaista, niiden moninaisuudesta, kauneudesta ja kestävyydestä, joka ilmeisesti voitti fitu-ivalaisten tapan, mikä oli rapeaa ja haurasta. Ei kukaan enää sitä käyttänyt. Mutta vain sitä oli ollut, ennenkuin kauppiaat tulivat. Ja sitten oli sääskiverkkoa, jota sai pilahinnalla, mutta jota fitu-ivalainen kutoja ei tuhanteen vuoteen osaisi valmistaa. Vielä puhui hän pyssyjen, kirveiden ja teräksisten ongenkoukkujen verrattomista ominaisuuksista sekä neuloista, langasta ja puuvillaisesta kalastusrihmasta eikä unohtanut valkoisia jauhoja eikä paloöljyä.
Hän puhui pitkään ja laveasti, todisti ensiksi ja toiseksi ja lisäksi vielä, osoitti mitä merkitsi järjestys ja sivistys. Hän väitti, että kauppias on sivistyksen edustaja ja että häntä on turvattava, koska hän muutoin ei tulekaan. Lännessä päin oli saaria, joilla kauppiaat olivat turvatta. Mikä oli seuraus? Kauppiaita ei käynyt, ja kansa eli kuin villit elukat. Ei ollut vaatteita, ei silkkipaitoja (tällöin hän muljautti merkitsevästi kuninkaaseen päin), ja ihmiset söivät toisiaan.
Nämä Auringon Sulkain paperit eivät olleet rahaa. Kauppiaat tietävät, mikä on rahaa, eivätkä sitä halua. Jos Fitu-Iva yhä vaatii, että sitä oli otettava, niin he lähtevät eivätkä koskaan palaa. Ja sitten fitu-ivalaiset, jotka olivat unohtaneet tapan valmistuksen, saivat juosta pitkin saartaan alastomina ja syödä toisiaan.
Paljon muutakin hän puhui, puhui täyden tunnin todistellen ja aina palaten siihen, millaisia saarelaiset olisivat, jos kauppiaat lakkaisivat tulemasta. "Ja sinä päivänä", päätti hän, "millä nimellä mainitaan fitu-ivalaisia maailmassa? Kai-kanak — ihmissyöjä — on oleva heidän nimensä. Kai-kanak! Kai-kanak!"
Tui Tulifau puhui lyhyesti. Asia oli esitetty, sanoi hän, kansan, armeijan ja kauppiaiden kannalta. Nyt oli aika Auringon Sulkain esittää asia puolestaan. Ei voitu kieltää, että hän oli saanut ihmeitä aikaan rahajärjestelmällään. "Monasti on hän minulle selittänyt, miten se toimii", päätti Tui Tulifau. "Se on hyvin yksinkertainen selitys. Ja nyt hän on sen esittävä teille."
Tämä on valkoisten kauppiaiden juonia, sanoi Cornelius. Jeremia puhui oikein valkoisten jauhojen ja öljyn siunauksista. Eivät fitu-ivalaiset halua tulla kai-kanakeiksi. Fitu-Iva haluaa sivistystä, yhä enemmän ja enemmän sivistystä. Siitä oli kysymys, ja hän käski heidän seurata tarkoin hänen todisteluaan. Paperiraha oli korkeamman sivistyksen tunnusmerkkejä. Siksi hän, Auringon Sulat, oli sen maahan tuonut. Ja siksi sitä kauppiaat vastustivat. He eivät tahtoneet, että Fitu-Iva sivistyisi. Miksi he tulivat yli aavan valtameren tavaroineen Fitu-Ivalle? Hän, Auringon Sulat, oli sanova sen. Hän oli sanova sen päin silmiä heille tässä kansankokouksen edessä. Näiden kauppiaiden maissa oli kansa niin sivistynyttä, ettei se antanut heidän kiskoa niin suuria voittoja kuin he fitu-ivalaisilta kiskoivat. Jos nämä sivistyisivät, niin loppuisi kauppiaiden kaupanteko. Silloin saattaisi jokainen fitu-ivalainen tulla kauppiaaksi, jos halusi.