"Te kuulitte kaikki! — Hän antaa kovaa rahaa nyt!" huusi Jeremia kuuluvasti kansalle.
Samalla hän upotti molemmat kätensä vasuunsa ja veti sieltä esille koko joukon setelipinkkoja. Hänen kohottaessaan vasunsa kantta levisi yli kokouksen omituinen lemu.
"Minulla on tässä", julisti Jeremia, "tuhat kahdeksankolmatta puntaa, kaksitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Ja tähän pussiin saa panna rahat."
Cornelius säpsähti. Hän ei ollut odottanut sellaista summaa, ja joka taholla pitkin kokousta näkivät hänen hätääntyneet silmänsä päälliköiden ja puhujain vetävän esille setelipinkkoja. Armeija, kädessään kahden kuun palkat, alkoi painua kokouksen keskustaa kohti, ja joka taholta tulvi kansaa seteleineen aitaukseen.
"Vai olette te järjestänyt pankkipaniikin", sanoi hän moittien
Griefille.
"Tässä olisi pussi, mihin pistää sitä rahaa", toisti Jeremia.
"Täytyy lykätä nyt", sanoi Cornelius epätoivoisesti. "Ei nyt ole pankkiaika."
Jeremia silmäsi seteleihin. "Ei näissä puhuta mitään pankkiajasta.
Sanotaan 'vaadittaessa', ja nyt minä vaadin."
"Anna niiden tulla huomenna, oi Tui Tulifau", vetosi Cornelius kuninkaaseen. "Huomenna ne saavat."
Tui Tulifau alkoi miettiä asiaa, mutta hänen puolisonsa silmäsi häneen ja tämän voimakas käsivarsi jännittyi nyrkin puristuessa. Tui Tulifau koetti olla sitä huomaamatta, mutta ei voinut. Hän yskähteli hermostuneena.