Päällysmies nyökkäsi. "Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole jalallaan maalle astunut."
"Ja on lisännyt helmiään", sanoi kapteeni. "Vanha hullu. Ihan pintaani karmii. Ihan kuin suomalainen."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mulhall.
"Noituu ilmoja vain — uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta.
Hei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?"
"Suuri ilmapiru olla", vastasi kanakki. "Tiedän. Tahto iso tuuli, iso tuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli."
"Vanha velho siis", sanoi Mulhall.
"Ei ole onni ne helmet", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi väännellen. "Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso ilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin."
"Tuulispäiden aika on parhaillaan", sanoi kapteeni jörösti. "Eivät ole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta tuntuisi nahassani, jos Malahini olisi tuhannen mailin päässä täältä."
"Ukko on tosiaankin hieman hullu", päätti Grief. "Olen koettanut päästä hänen katsantotapansa perille. Se on — hm — hieman sekava. Kahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille. Nytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei vielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja valkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne tappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on kuollut. Hei! Missäs tuuli on?"
Purjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä. Tuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui esille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään, vaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.