Mulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja Parlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta, olivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli rysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä kappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti olevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet itsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet. Tuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät. Niiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.
Iso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin matkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja sukelsivat siihen. Malahinin emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut näkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.
"Nyt on koneenne aika", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen luukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.
Koneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi Malahini paremmin. Se kyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät temponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja hellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan vain keventää ankkuriketjujen kiristystä.
Mutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni Nuhiva, joka oli lähellä ja likempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti olevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät, vieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi aallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin toinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.
Mulhall katsoi Griefiin. "Paikat pettäneet", huusi tämä. Kapteeni Warfield viittasi Winifrediin, pieneen kuunariin, joka heidän ulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat tulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.
"Vanha mätä… Ankkurit pitää… Mutta pysyykö koossa… Vanha kuin…"
Tunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt, ankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja painui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.
Jäljellä oli vain viisi alusta, ja vain Malahinilla oli kone. Peläten Nuhivan tai Winifredin kohtaloa kaksi niistä seurasi Robertan esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää kohti. Dolly ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se murskautui riutan rantaa vasten lähelle Misiä ja Cactusta. Antamatta tämän peloittaa itseään irroittautui Moana ja sai saman kohtalon.
"Hyvä kone tämä, vai mitä?" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief ojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. "Se maksaa itseään", huusi hän takaisin. "Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme taitaa helpottaa."