"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen.
Savailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan
tyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee.
Katsokaa Robertaa!"
Lähinnä tuulen puolella oleva Roberta ajautui löysin kahlein kylki edellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se pysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, Malahini muiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa mitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan, kun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli heidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki paloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma laskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.
Toisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo Robertan ketjut ja sitten aluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui pieninä sylkyryöppyinä. Malahinin kansi värisi miesten jalkain alla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin väkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli mahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään toisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa pakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua, ennenkuin pääsi käännähtämään selin.
"Uskomatonta", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.
Hermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta ankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti Robertoa. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa Griefin korvaan ja huusi: "Me ajaudumme myös."
Grief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten Malahinia satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja Roberta meni ohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat kättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa touhuissaan.
"Ne iskevät ketjut poikki", huusi Grief. "Yrittävät ulos. Täytyy.
Ankkurit liukuvat."
"Me pysymme nyt", kuului huuto vastaan. "Tuolla menee Cactus. Misiä kohti. Se tekee niistä selvän."
Misi olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi Cactuksen paino, oli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen kuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän ja riuhtovan saadakseen ne erilleen. Roberta, ankkureistaan päässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin luoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle. Mutta Misi ja Cactus eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat rannalle puolen mailin päähän väylän suusta.
Tuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen vaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen konttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit olivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia peitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan hajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet tonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli tanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun mutka läiskähti, lensi pää irralleen.