AURINGON POIKA.
1.
Willi-Vaw oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä väylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina, mutta niiden suojaama vesi oli sadan yardin leveydeltä rannan korallihiekalle asti sileää kuin lasi. Kapeassa ja matalassa väylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran. Ruosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen lailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja päättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi ruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita kaloja, oudonmuotoisia ja -värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi kalahainkin kavalasti ohi uidessa, silloin turskat nopeasti pujahtivat piiloonsa.
Keulakannella oli toistakymmentä mustaa miestä teakpuisen reelingin raaputtamistouhussa. Ne olivat siihen työhön kömpelöitä kuin apinat. Olivatkin hyvin apinamaisia, aivan kuin jotakin isoa esihistoriallista apinalajia. Niiden silmissä oli apinan surumielinen ilme, ja puvuttomina ne olivat alastomampia kuin mikään apina. Mutta koristeltuja ne olivat enemmän kuin apinat konsanaan. Lävistetyistä korvista roikkui lyhyitä savipiippuja, kilpikonnankuorirenkaita, puunkappaleita, ruosteisia nauloja ja tyhjiä kiväärin patruunia. Winchester-pyssyn kaliberin suuruinen reikä oli pienin niiden korvissa; suurimmat olivat tuumia läpimitalleen, ja joka korvassa oli kolmesta puoleen tusinaan reikiä. Nenän läpi oli pujotettu siloitetusta luusta tai kivettyneestä simpukankuoresta tehtyjä puikkoja. Erään rinnalla riippui valkoinen ovenripa, toisella kahvikupin korva ja kolmannen rinnalla herätyskellon messinkiratas. He pakisivat omituisella falsettiäänellä eivätkä yhteensä tehneet enempää työtä kuin yksi valkoinen merimies.
Perässä, aurinkokaton alla, oli kaksi valkoista miestä. Kummallakin oli yllään kuuden pennyn aluspaita ja miehustalla kangaskappale. Vyössä revolveri ja tupakkamassi. Hiki oli heidän pintaansa muodostanut myriadeja vesihelmiä. Siellä täällä oli hikivirtoja, jotka tipahtelivat kuumalle kannelle ja haihtuivat miltei heti. Laiha, tummasilmäinen mies pyyhki otsaltaan sormiinsa hikeä ja pudisti sitä kädestään väsyneesti kiroten. Uupuneena ja toivottomana hän katseli merelle päin yli ulkoriuttojen ja sitten rannikon palmujen latvoihin.
"Kello on jo kahdeksan, puolipäiväksi tulee helvetin kuuma", hän valitti. "Tulisi edes se siunattu tuuli. Eihän täältä päästä ollenkaan lähtemään."
Toinen, solakka saksalainen, jolla oli oppineen kookas otsa ja veltostuneen heikko leuka, ei välittänyt vastata. Hän tiputteli kiniinijauhetta savukepaperiin. Pyöritteli sitä puolensataa graania suppiloon ja kaatoi kurkkuunsa nieleksien sen ilman vettä.
"Olisipa vähän whiskyä", sanoi edellinen mies huohottaen, noin neljännestunnin väliajan jälkeen.
Ja sama aika kului, ennenkuin saksalainen vastasi välinpitämättömänä:
"Olen kuumeessa ja ihan lopussa. Jätänpä sinut, Griffiths, kun päästään Sydneyhin. Enkä lähde enää tropiikkiin. Olisipa minun ollut tiedettävä tämä, kun kontrahdin kirjoitin."