"Eipä ole sinusta ollut paljoa perämieheksi", vastasi Griffiths, liian kuumissaan voidakseen puhua kiivaasti. "Kun kuulivat Guvutun rannalla, että olin ottanut sinut, nauroivat kaikki. 'Mitä, Jacobsenin?' sanoivat. 'Et voi piilottaa pisaraakaan, et viinaa etkä karbolihappoa, jota hän ei nuuskisi käsiinsä.' Ja kyllä oletkin maineesi ansainnut. Enpä ole itse saanut ryyppyäkään, sinä kun kiskoit naamaasi koko varaston."
"Jos olisit kuumeessa niinkuin minä, niin ymmärtäisit", vikisi perämies.
"Enpä minä sitä itke", vastasi Griffiths. "Jospa vain jumala lähettäisi ryypyn, tai tuulen, tai mitä tahansa. Huomenna se tulee minun kuumekohtaukseni."
Perämies tarjosi hänelle kiniiniä. Pyöritellen itselleen viidenkymmenen graanin annoksen hän heitti sen suuhunsa ja nieli kuiviltaan.
"Herra jumala!" hän huokasi. "Minä uneksin maasta, jossa ei olisi kiniiniä. Helvetillistä ainetta! Olen sitä aikoinani nieleskellyt tonnimääriä."
Taas tähyili hän taivaalta tuulen merkkejä. Tavalliset purjetuulen pilvet olivat näkymättömissä, ja aurinko, vielä alhaalla meridiaaniin kiipeämismatkallaan, muutti kaikki pilvet hehkuvaksi pronssiksi. Sen kuuman ihan näki samoin kuin tunsi nahassaan, ja turhaan Griffiths etsi helpotusta rannalle päin tähyämällä. Valkoinen ranta häikäisi pistävästi hänen silmiään. Palmut, aivan liikkumattomina, kuvastuivat latteina taajan viidakon virkistämätöntä vihreää vasten ja näyttivät korttikuvilta. Pienet mustat pojat, jotka leikkivät alastomina auringon ja hiekan hehkussa, ärsyttivät aurinkokipeää miestä. Hän tunsi helpotusta, kun eräs niistä juostessaan kompastui haaleaan veteen.
Keulasta kuuluva huudahdus saattoi miehet katsomaan merelle päin. Läheisen niemekkeen takaa tuli neljännesmailin päässä pitkä musta kanootti näkyviin.
"Gooma-poikia lahden takaa", arvasi perämies.
Muuan mustista tuli perään päin, astellen kuumaa kantta pitkin kuin se ei olisi polttanut ensinkään. Tämäkin ärsytti Griffithsiä, ja hän sulki silmänsä. Mutta hetipä ne taas avautuivat.
"Valko herra olla gooma-poika kanssa", sanoi musta.