"Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä romanttista kuin valkoiset."
"Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"
"Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.
"Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole
Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"
"Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan — sitä pientä töpykkää. Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa — hollantilainen."
"Saksalainen", oikaisi Grief.
"Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä, jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä puhki levy tai pari."
"Jatkahan juttua", pyysi Brown.
"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä. Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen, kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru. Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme pentua — ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten fonografi ja miljoonan verran levyjä."
"Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.