Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä ihastusta alukseensa.
"Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.
"On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.
"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.
Meillä Raiatealla on sen nimenä Fanauao."
"Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen nimen antoi?"
Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief tarkisti myös katsettaan.
"Maata", sanoi Taute.
"Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan kapteenille."
Rattler liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.
"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä sitoi rattaansa kiinni.
Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä. Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni, perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista Motuaron kanssa.