Kuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta sukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass otti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän hirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen. Miehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan, upposi Rattler tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät raakapuut.
Alas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki Mataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta ja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän kapteeni Glassin uppoamassa — tämä kun ei osannut uida. Ja silloin kuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti ja laahasi uppoavan miehen raakapuille.
Viisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain mustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti tilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi. Mutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita, puoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he kävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka rosvot hukkuivat kuin koiranpennut.
Kymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen ja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet, määräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass ja Mataara pitelivät kiinni.
"Vanha Rattler-parka", valitti kapteeni.
"Ei sinnepäinkään", sanoi Grief. "Viikon kuluessa me sen nostamme, panemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme." Ja kuningattarelle hän sanoi: "Kuinka voit, sisareni?"
"Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä päivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka ovat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme ja iloitsemme Isossa Talossa."
"Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit", sanoi kapteeni Glass.
"Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan."