"Pelkäänpä niin olevan asian", myönsi Grief. "Mutta, loukkaamatta ketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on. Suorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On nyt Malaitalla plantaasia perustamassa."
"Ensimmäistä?"
"Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät pitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa aidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan siellä." Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. "Bangalon [engl. bungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit. Oikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin sivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on joensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä."
Wonder kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti. Laiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä. Monsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin paksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana. Epätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä, ja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin läpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä purkautui pilvi rankkasateeksi.
Tämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen mailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului Salomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian vaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen yhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa vain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.
Todellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan. Entisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse. Santelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet sen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet yhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari Dorset meni kaikkine miehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs saksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta siitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko sopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä Britannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä. Neljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren rauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt karkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän rauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina piiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille. Kun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut ruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.
New Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja puolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla ankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma — ainakin oli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten voimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan heimosta liittoon. Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä valkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa elämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut pitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja, olivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut saksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset lähetystalot.
Seurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku skotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja tyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi Malaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille. Hän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan, ja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan päällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan. Jokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen Kohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli mies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan. Sillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut puhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli mennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä, missä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten viljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin järjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan kaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi pitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa hehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa, jonka pohkeen Lee-Enfield -kiväärin luoti oli puhkaissut.
2.
"Tunsinpa pojan Hawajilla", sanoi Grief, "sokeritilan johtajan, joka käytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa".