He istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New Gibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian poikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty viimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut. Hän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella kädellään.
"Ja murti useammat kuin yhdet leuat", lausui hän irvistäen.
Grief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.
"Ei kertonut sitä", selitti Grief. "Vakuutti onnistuvansa aina ensi yrityksellä."
"Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä hedelmälaivalla", alkoi kapteeni Ward. "Äijä käytti tilkitysnuijaa ja teräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti, se on varma."
"Mutta minulla on pihdit", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan suuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. "Tulkaapas pitämään sitä asemillaan", pyysi toimessa oleva.
Grief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta. Tämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä vasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa kuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä. Hänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka juuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi avustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin, niin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.
Kukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös portaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät olleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet reiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo ammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta niiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat olkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen oikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu. Vatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja ihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen areka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen, isoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen arpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka oli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu osoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis olivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet ja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja pälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.
Hän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi luonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa oli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille paljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi leuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja vihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli nauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin päätään pidellen ja hirveästi voihkien.
"Taitaa pyörtyä", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. "Kapteeni Ward, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth; värisettehän kuin lehti."