"Minäkin taidan ottaa", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan. Hänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi hänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. "Halloo, mikäs tämä on?"
"Halloo, Koho!" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut kättä tarjottava.
Kohon tambo, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli sellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen miehen lihaan. Worth ja Wonderin kapteeni Ward tervehtivät myös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen tambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen ollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa tilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen, ja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten. Worthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen sisähuoneisiin.
"Koho", sanoi Grief esittäen saksalaisen, "tämä herra Bougainvillestä — hitto vie — suuri herra paljon".
Koho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili silmissään ikäväin muistojen välkähdys.
"Älkää antako kättä, Wallenstein", varoitti Grief. "Tambo, tiedättehän." Sitten Koholle: "Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää ottaa uusi Mary, vaimo, eh?"
"Minä vanha jo", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen. "Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli kai-kai [= ruoka]. Minä kuolla kohta." Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli taapäin painunut pitkän ryypyn takia. "Minä huoli rommi."
Grief pudisti päätään. "Tambo se musta mies."
"Hän musta mies, ei tambo", vastasi Koho osoittaen voihkivaa työläistä.
"Hän mies sairas", selitti Grief.