"Minä mies sairas."
"Sinä mies valehdella", nauroi Grief. "Rommi tambo, aina tambo. Nyt,
Koho, puhua tämä suuri herra kanssa."
Wallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan valtion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa, ja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa. Sitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta rannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava Koholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa, piipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa — kaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili ikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä ja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä ottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille. Ja vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei sattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun Grief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.
"Minä mennä kuunari", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.
"Suuri on mahtavien alennus", nauroi Grief. "Ajatellapa, että tämä oli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken elämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt hän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä."
3.
Viimeisen kerran Wonderin päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta. Hän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita vietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui istumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.
"Kyllä minä pian kuolla", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan nautinnot olivat hyljänneet hänet. "Minä ei huoli Mary. Minä ei huoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian." Pitkä ja ikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää huolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen tuskia. "Vatsa paljon sairas." Taas hän odotti, odotti, että Denby ehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: "Minä tahto rommi."
Denby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut häneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista oli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa alkoholia.
Pahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään hän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari Dorsetin. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan yhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt. Kun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista viljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen. Seurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä juomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin ja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja sellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä alkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt sitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa sihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita, koko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne. Ja vanhuutensa ikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet ja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä elähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä — kaikenlaisten pullojen — sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia auringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä hummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema oli hävitetty.