Denby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle pastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia kapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran puraissut Dorsetista löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi hänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti hirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen nesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että valkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät niitä antamasta.
"Rommi hyvä tavara", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja vanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.
Ja silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi Kohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia. Oli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki, kuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä. Denby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja pani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän paikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan oven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta hirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja palasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja vanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista itsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat tulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti pakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia alas. Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut. Mutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että hänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun ilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet karsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.
"Minä mene nyt", sanoi hän. "Kutsu vene otta minä."
4.
Nähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti Wallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista pistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo ja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli whiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä sekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.
Akkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin. Ukko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi mielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan pistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa, ei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:
"Minä tahto rommi. Rommi hyvä."
Wallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä juolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden pullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun pistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen pöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja oli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli syljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha päällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja näkyi, että sitä oli liikutettu.
Koho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin, että halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti vieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi sen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa päällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.