Muutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli Wallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa, mutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli pyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein nojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään ja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:
"Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!"
Wallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän hevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään, joka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden välitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat tulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa kohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.
Parakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat tulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta mustaa lasta. Sen pää oli poissa.
"Keittäjä on tuolla sisällä", sanoi hän Worthille. "Hänen päänsä on mennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava."
"Tämä on minun syyni", sanoi Wallenstein. "Vanha Koho sen teki. Mutta minä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia."
"Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.
Kun hän vaan ei tapaisi häntä."
Johtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin parakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät sinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa selässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren apulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä pää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan työmailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he laittoivat paarit vainajalle.
Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.
"Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne, mies. Älkää olko hullu."