"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian, saatte nähdä."
Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja Toby-Setä paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli, ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin. Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.
"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin. Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään enää — ja valmistautukaa kääntämään."
Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi Toby-Setä pohjoiseen kohti myrskyä.
"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme. Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä, kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas. Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."
"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."
Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin, patsaiksi meren ylle.
"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua. Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös kahdeksan soiton aikaan."
Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen kuunarin. Toby-Sedän painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen, pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: Emily L. N:o 3.
"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä vesillä asiaa, sitä en käsitä."