"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "Sophie Sutherland ja Herman olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä selviää, ettei ollakaan perillä."
3.
Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli Toby-Sedän miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.
"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella", huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan. "Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa tehtävä tässä on…"
"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.
Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.
"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."
"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta näkyy kookospalmuja — jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."
Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka kohosivat merestä.
"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten. Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen kulmaan joudutaan."