"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa. Toivonpa hänen olevan kotona."
"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.
"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."
"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan purjehtivat Gilberteiltä — ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin lienee tullut."
"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä. Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"
"Yhdeksän syltä."
"Antaa mennä, Snow."
Toby-Setä pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston purjenuoran kimppuun.
4.
Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi perämiehensä kanssa maihin.
"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka kaukana olekaan. Haistakaahan."