"Te olette väärässä. Minä olen aivan valmis tulemaan peliin kanssanne. Teillä on kahdentuhannen punnan edestä tilaisuutta vielä."
"Ne pelataan sitten", sanoi Deacon. "Te nostatte."
Peli pelattiin ääneti, lukuunottamatta ärsyttäviä huomautuksia ja kirouksia, joita Deacon heitteli. Ääneti katselijat täyttivät korkeita whiskylasejaan ja maistelivat niistä. Grief ei välittänyt vastapelaajansa purkauksista, vaan keskitti huomionsa peliin. Hän pelasi tosissaan, ja viisikymmentäkaksi korttia oli mielessä pidettävänä, ja hän piti. Kun viimeistä jakoa oli päästy kaksi kolmannesta, laski hän kätensä.
"Kortit kiertävät minut pois", sanoi hän. "Minulla on kaksikymmentäseitsemän."
"Mutta jos erehdytte", uhkasi Deacon kasvot kalpeina ja vääntyneinä.
"Sitten lienen menettänyt. Luetaan."
Grief ojensi hänelle pinkkansa, ja Deacon totesi laskelman värisevin sormin. Hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin ja tyhjensi lasinsa. Hän katseli ympärillään olevien kasvoihin, joissa ei myötätuntoa ollut havaittavissa.
"Luulenpa, että on lähdettävä ensi höyrylaivalla Sydneyhin", sanoi hän ja ensi kerran oli hänen puheensa tyyni ja kerskailematon. — Grief sanoikin toisille jäljestäpäin: "Jos hän olisi ruikuttanut tai ulvonut, en olisi antanut hänelle sitä viime satsia. Mutta kun hän otti lääkkeensä kuin mies, niin täytyi."
Deacon silmäsi kelloonsa, teeskenteli väsynyttä haukotusta ja alkoi nousta.
"Odottakaas", sanoi Grief. "Vieläkö haluatte yrittää?"