"Kolmenkymmenenpenikulman virta" oli jäistä vapaa. Sen kuohuva vesi uhmaili kylmyyden vaikutusta, vain vastavirrassa ja tyynin paikoin oli pitävää jäätä. Tarvittiin kuuden päivän kuulumattomat ponnistukset näiden kolmenkymmenen hirvittävän penikulman taivaltamiseen. Niitä saattoi todella sanoa hirvittäviksi, sillä joka askeleella oli niin miesten kuin koirainkin elämä vaarassa. Perrault, joka kulki etunenässä, vajosi vähintäin tusinan kertoja jäähän pelastaen itsensä pitkän tangon avulla. Tätä kantoi hän siten, että sen täytyi pudota poikkipuolin aukon suulle, jonka hänen ruumiinsa teki jäähän. Mutta pakkanen nousi, lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta pakkasta ja joka kerta Perraultin pudottua veteen, täytyi hänen tehdä tuli kuivatakseen vaatteensa, jos tahtoi pysyä hengissä.
Mikään ei peloittanut häntä. Juuri siksi oli hän saanutkin paikan hallinnon lähettinä. Hän ei peräytynyt mitään vaaroja, antoi aivan päättävästi pakkasen purra pieniä, kurttuisia kasvojaan pyrkien eteenpäin aamuvarhaisesta pimeän tuloon asti. Hän vaelsi pitkin noita kolkkoja rantoja jäätä myöten, joka keinui ja ritisi jalkojen alla, niin etteivät he uskaltaneet pysähtyä sekunniksikaan. Kerran painui reki, Dave ja Buck mukanaan, jään sisään, ja koirat olivat kylmästä kangistuneet ja puolikuolleet ylös ongittaessa. Täytyi tehdä tuli pelastaakseen niiden elämä. Koko niiden ruumiita ympäröi kova jääkuori ja molemmat miehet ajoivat ne juoksemaan ympäri tulta niin likeltä, että liekit koskettivat niihin, jotta sulaisivat ja rupeisivat hikoilemaan.
Toisen kerran putosi Spitz jäihin vetäen mukaansa koko valjakon aina Buckiin asti, joka heittäytyi taaksepäin koettaen kaikin voimin seisoa etujaloin liukkaalla jään reunalla sen ritistessä ja keinuessa hänen ympärillään. Mutta hänen takanaan oli Dave, joka myöskin peräytyi ja reen takana François veti niin että jäsenet alkoivat naksahdella.
Tapahtuipa niinkin, että jää murtui yhtaikaa edestä ja takaa ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin pyrkiä kallion rinteille. Perrault kapusi kuin ihmeenkautta ylös jyrkänteelle Françoisin lämpimästi rukoillessa, että ihmetyö tapahtuisi. Joka hihna ja nuora solmittuna pitkään köyteen ja nostettiin koirat kallion huipulle toinen toisensa jälkeen. François tuli viimeiseksi, reen ja tavaroiden jälkeen. Sitten täytyi etsiä sopiva paikka laskeutumista varten, mikä myöskin toimitettiin köyden avulla. Pimeän tullen oltiin jälleen joella, matkattua päivän kuluessa noin neljäsosa penikulmaa.
Matkueen saapuessa Hootalinquaan, missä jää oli oivallista, oli Buck melkein menehtynyt. Toisten koirain laita oli yhtä huonosti, mutta Perrault tahtoen korvata menetetyn ajan hoputti heitä varhain ja myöhään. Ensimäisenä päivänä he kulkivat kolmekymmentäviisi penikulmaa Big Salmoniin ja seuraavana vielä kolmekymmentäviisi Little Salmoniin. Kolmantena päivänä matkustettuaan neljäkymmentä penikulmaa, saapuivat he Five Fingersiin.
Buckin jalat eivät olleet niin lujat ja kovat kuin toisten koirain. Niiden monien sukupolvien aikana, jotka olivat eläneet ja kuolleet senjälkeen kun joku luolaihminen tai joenvaeltaja kesytti viimeisen hänen villeistä esi-isistään, olivat ne tulleet hennommiksi. Päivät pitkään hän nilkutti eteenpäin suuressa tuskassa ja majoituttaessa vaipui maahan kuin kuollut. Niin nälissään kuin olikin, ei hän liikahtanut paikaltaankaan ottaakseen kalaa, jonka François antoi hänelle. Françoisin olikin tapana hieroa Buckin jalkoja puolen tunnin ajan joka ilta ruoan jälkeen, vieläpä uhrasi omien mokkasiiniensa nokatkin tehden niistä Buckille neljä kappaletta mokkasiineja. Tämä oli suuri helpoitus Buckille, saipa hän Perraultinkin vetämään kurttuiset kasvonsa hymyyn eräänä aamuna, kun François oli unohtanut vetää suojukset Buckin jalkoihin ja tämä asettui selälleen jalat taivasta kohti kurottaen eikä näyttänyt tahtovan lähteä taivaltamaan ilman mokkasiineja. Ajan mittaan kovettuivat hänen jalkansa kuitenkin harjoituksen avulla ja kuluneet mokkasiinit heitettiin menemään.
Eräänä aamuna Pellyssä valjastettaessa tuli Dolly yhtäkkiä hulluksi, vaikkei ennen oltu huomattu mitään merkkiä siitä. Sairauden puhkeaminen ilmeni pitkässä, sydäntävihlovassa susiulvonnassa, joka sai kaikki hänen toverinsa kauhistuksesta vapisemaan. Äkkiä hän ryntäsi suoraan Buckia kohti. Tämä ei ollut koskaan nähnyt koiran tulevan hulluksi eikä hänellä siis ollut mitään tietoista syytä pelkoon, mutta vaistosi kuitenkin jotakin kammottavaa olevan pelissä ja pakeni mitä syvimmän säikähdyksen valtaamana. Hän syöksyi suoraan eteenpäin, läähättävä ja vaahtoava Dolly kintereillään yhden ainoan loikkauksen etäisyydellä jäljessä. Tämä ei voisi saavuttaa häntä, siihen oli Buckin kammo liian suuri, mutta Buckkaan ei voisi päästä hänestä eroon, niin raivoisan hullu oli hänen takaa-ajajansa. Buck syöksyi saaren metsikön läpi, lensi sen matalampaa reunaa alas jäätyneen kanavan poikki toiselle saarelle, syöksyi siten puoliympyrän tehden takaisin joen pääuomalle valmistautuen epätoivossaan hyökkäämään sen yli. Ja koko ajan kuuli hän Dollyn vinkuvan kintereillään, vaikkei uskaltanut katsoa taakseen. Silloin hän kuuli Françoisin kutsuvan häntä noin neljännespenikulman päästä ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, vaivaloisesti läähättäen ilmaa ja pannen koko luottamuksensa Françoisin pelastavaan voimaan. François seisoikin siellä kohotetuin kirvein ja Buckin viilettäessä hänen ohitseen, Dollyn pää sai musertavan iskun.
Buck hoiperteli reen luo uupuneena, avuttomana ja läähättäen. Tämä oli Spitzille kultainen tilaisuus. Hän ryntäsi Buckin kimppuun, iski hampaansa kahdesti turvattomaan viholliseensa repien hänen lihansa aina luuhun asti. Mutta silloin ehätti François piiskoinensa väliin ja Buck tyydytyksekseen näki Spitzin saavan pahimman selkäsaunan mitä kukaan koko matkan aikana.
"Oikea paholainen tuo Spitz", sanoi Perrault. "Jonakin päivänä ottaa se Buckin hengiltä".
"Mutta Buck on kuin kaksi paholaista", vastasi François. "Tiedän sen, sillä olen pitänyt sitä silmällä. Ja uskokaa minua — jonakin päivänä se voi raivostua niin, että repii koko Spitzin ja sylkee sitten suustaan lumelle. Ihan varmaan. Minä tunnen sen."