Siitä hetkestä vallitsi sota kummankin koiran välillä. Spitzhän oli koko valjakon johtaja ja tunnustettu päämies, mutta se vaistosi tuon merkillisen etelämaalaisen uhkaavan valtaansa. Ja merkilliseltä tuntui Buck hänestä, sillä kaikista etelämaan koirista, mitä hän tähän asti oli nähnyt, ei yksikään ollut kelvannut mihinkään eikä kukaan pystynyt kestämään matkan vaivoja. Ne olivat kaikki olleet liian hentoja ja sortuneet ponnistuksiin, kylmään ja nälkään. Mutta Buck oli poikkeus. Se yksin kesti kaiken yhtä hyvin kuin susikoiratkin ja saattoi täysin vetää vertoja niille voimassa, viileydessä ja viekkaudessa. Se oli siis erinomainen koira ja mikä teki sen vaaralliseksi, oli se asianhaara, että punanaapukkainen mies karttuineen oli nakutellut siitä kaiken sokean huimapäisyyden vallanhimon suhteen. Se oli erinomaisen viekas ja osasi odottaa aikaansa kärsivällisyydellä, joka ei suinkaan tuntunut alkuperäiseltä.
Taistelu päällikkyydestä ei ollut vältettävissä. Buck pyrki siihen, koska se oli luonnonomaista sille ja koska sen oli kokonaan vallannut sama kuvaamaton, käsittämätön kunnianhimo, joka pakoittaa koiria vetämään niin kauan kuin voivat liikuttaa itseään, saattaa ne iloisin mielin kuolemaan valjaisiinsa ja musertaa niiden sydämet, jos ne poistetaan rivistä. Sama kunnianhimo elähytti Davea hänen kulkiessaan tuolla lähinnä rekeä ja Sol-leksia sen tarttuessa työhön kaikin voimin — sama kunnianhimo hillitsi niitä kulkueen pysähtyessä ja muutti heidät nyrpeistä ja jöröistä luontokappaleista työteliäiksi, innokkaiksi, eteenpäinpyrkiviksi olennoiksi. Se juuri kannusti heitä eteenpäin kaiken päivää, mutta jätti heidät heti niin pian kuin majoituttiin niiden jälleen vaipuessa tavalliseen tyytymättömään jöröyteensä. Tämä kunnianhimo kannusti Spitziä kurittamaan työssään huolimattomia, laiskottelevia tai aamuisin valjaisiin menoaikana piilottelevia tovereitaan. Se niinikään sai hänet pelkäämään Buckin kilpailevan päällikkyydestä. Ja Buckia kiihdytti sama kunnianhimo.
Buck nosti julkisen kapinan toisen valtaa vastaan. Hän meni väliin Spitzin tahtoessa rangaista laiskottelijoita. Ja hän teki sen tyynesti ja varmasti. Eräänä yönä oli ollut valtava lumisade ja aamulla ei näkynyt teeskentelijä Pikeä missään. Se varmaankin makasi koloonsa hautaantuneena syvän lumen alla. François kutsui ja etsi sitä turhaan. Spitz oli raivoissaan kiukusta. Se syöksähteli edes takaisin läpi leirin, vainuskeli ja raapi lunta joka paikasta, missä pahantekijä olisi saattanut olla kätkeytyneenä, murisi sitä tehdessään niin hirvittävästi, että Pike vapisi pelosta kätkössään.
Mutta kun se sitten vihdoin keksittiin ja raivostunut Spitz lennähti syntisen kimppuun sitä rangaistakseen, heittäytyi Buck yhtä raivoisana väliin. Tämä tapahtui niin odottamattomasti ja suoritettiin niin viekkaasti, että Spitz kaatui kumoon. Pike, joka ennen oli vavissut pelosta, rohkastui Buckin julkisesta kapinasta ja syöksyi kumoonkaadetun johtajansa kimppuun. Buckille oli "rehellinen peli" nykyään unohtunut lakipykälä ja hän hyökkäsi myöskin Spitzin kimppuun. Mutta François, joka oli naureskellen katsellut heitä niinkauan kuin oltiin oikeudenmukaisia, sivalsi nyt Buckia piiskalla kaikin voimin. Se ei kuitenkaan saanut Buckia erkanemaan kaadetusta vastustajastaan ja Françoisin täytyi tarttua piiskansa paksuun päähän. Puolipyörryksissä ankarasta iskusta peräytyi Buck saaden vielä useita piiskan iskuja, Spitzin perinpohjin kurittaessa huolimatonta Pikeä.
Seuraavina päivinä, välimatkan Dawsoniin yhä lyhetessä, Buck piti yhä tapanaan mennä Spitzin ja tämän kuritettavan väliin, mutta teki sen viekkaasti ja Françoisin poissa ollessa. Tästä Buckin salaisesta kapinasta oli seurauksena yleisen kapinallisuuden herääminen käyden yhä kiihkeämmäksi. Daveen ja Sol-leksiin ei kapinanhenki ollut tarttunut, mutta toiset kävivät yhä pahemmiksi. Mikään ei käynyt enään niinkuin olisi pitänyt. Oli alituinen riita ja kinastelu. Käytiin loppumattomia tappeluja, joiden alkujuuri ja syy Buck oli. Hän piti Françoisia alinomaisessa jännityksessä, sillä tämä odotti vain taistelua elämästä ja kuolemasta Buckin ja Spitzin välillä, tietäen sellaisen ennemmin tai myöhemmin syttyvän. Useana yönä olivat toisten koirain riita ja tappelu saaneet Françoisin syöksähtämään ylös makuupaikaltaan säikähtyneenä luullen Spitzin ja Buckin iskeneen toistensa kurkkuihin.
Mutta odotettu tilaisuus ei ollut vielä tullut ja kulkue saapui Dawsoniin eräänä koleana iltapäivänä eikä suurta taistelua vielä ollut sattunut. Siellä oli monta miestä ja lukemattomia koiria ja Buck näki niiden kaikkien olevan ahkerassa työssä. Näytti olevan määrätty, että koirain tuli tehdä työtä. Kaiken päivää he pyrkivät pitkissä valjakoissa eteenpäin ylös ja alas suurta katua ja vielä pimeän tultuakin kuului niiden kellojen kilinä. Ne vetivät rakennusaineita ja puita ja tekivät kaikkea sellaista työtä, johon Santa Claran laaksossa käytettiin hevosia. Silloin tällöin Buck tapasi etelämaalaiskoiria, mutta enimmäkseen ne kuuluivat kaikki Pohjolan villiin susikoiransukuun. Säännöllisesti joka ilta kello yhdeksän ja sitten kaksitoista ja kolme, virittivät ne yöllisen laulun, hirvittävän ulvonnan, johon Buck mitä suurimmalla innolla yhtyi.
Revontulten leimutessa heidän päittensä yläpuolella, tähtien väristessä kylmässä avaruudessa ja maan levätessä jäykistyneenä ja paleltuneena lumipeiton alla, olisi tämä koirain ulvonta saattanut olla kaiken eläväisen uhmauksen ilmaisuna — jollei se olisi kaikunut mollissa — pitkäveteisenä, puoliksi nyyhkyttävänä valituksena, joka pikemmin muistutti maan elävien olentojen rukousta, niiden, jotka taistelivat olemassaolosta. Se oli vanha, vanha laulu, yhtä vanha kuin ulvovien oma suku, muuan uuden maailman ensi lauluista, sen aikuisia, jolloin kaikki laulut olivat surullisia. Ja sen synkkyys oli lukemattomien sukupolvien onnettomuuksista suurentunut valitukseksi, joka nyt niin syvästi liikutti Buckia. Hän valitti ja nyyhkytti samasta elämäntuskasta, jota esi-isänsä ennen häntä olivat tunteneet ja samasta salaperäisestä pimeän ja kylmän pelosta, jota he olivat kokeneet. Ja että hän tunsi laulun niin syvästi liikuttavan itseään, oli vain todistuksena siitä, miten kokonaan hän oli antautunut kuuntelemaan sukunsa alkuaikain alkuperäisiä elämänilmauksia miespolvia vanhan sivistyksen takaa.
Seitsemän päivän kuluttua Dawsoniin saapumisesta olivat he paluumatkalla pitkin jyrkkää rannikkoa Barrakista Yukontietä, ohjaten jälleen kulkuaan Dyeaa ja valtamerta kohden. Perraultilla oli vielä tärkeämpiä pikasanomia kuin tullessa. Ja häneenkin oli tarttunut kunnianhimo — hän pani määräkseen saavuttaa tällä matkalla vuoden ennätyksen. Monet asianhaarat suosivat hänen päätöstään. Viime viikkojen lepo oli virkistänyt koiria saattaen ne hyvään kuntoon. Tien, jonka he mennessä olivat raivanneet, olivat sittemmin seuraavat matkustavaiset tallanneet. Vielä olivat poliisiviranomaiset järjestäneet pari, kolme elintarpeiden varastoa niin hyvin koiria kuin ihmisiäkin varten, joten Perrault saattoi matkustaa melkein ilman kantamuksia.
Ensimäisenä päivänä ennättivät he aina Sixty Mileen saakka, siis viidenkymmenen penikulman päivämatkan, sen jälkeisinä päivinä he matkasivat Yukonia ylöspäin, hyvän taipaleen Pellyä kohden.
Mutta tätä erityistä nopeutta ei François saavuttanut ilman suurta vaivaa ja monia vastuksia. Kavala kapinanhenki, jonka Buck oli herättänyt, oli hävittänyt kaiken yhtenäisyystunteen koko valjakosta. Se ei vetänyt enää niin tasaisesti ja tukevasti ikäänkuin yksi ainoa koira olisi ollut valjaissa. Buckin kaikille kapinoitsijoille antama salainen kehoitus oli johtanut heidät kaikkiin mahdollisiin pieniin ilkivaltaisuuksiin. Spitz ei enää ollut tuo erittäin pelätty johtaja. Entinen kunnioitus häntä kohtaan oli haihtunut, vieläpä mentiin niin pitkälle, että uhmailtiin hänen virkavaltaansa. Eräänä iltana Pike varasti häneltä suuren palan kalaa ahmien sen suuhunsa Buckin suojeluksen alaisena. Toisena iltana joutuivat Dub ja Joe tappeluun Spitzin kanssa pakoittaen hänet luopumaan rangaistuksesta, jonka he olivat ansainneet. Eikä Billeekään, hyväluontoinen Billee, ollut enää niin hyvälaatuinen kuin ennen eikä vinkunut puoliksikaan niin hellästi kuin entispäivinä. Buck ei koskaan lähestynyt Spitziä murisematta uhkaavasti. Hän käyttäytyi todellakin pöyhkeästi, saattaen rehennellen kävellä edestakaisin aivan Spitzin nenän edessä.