Tämä kurin höltyminen vaikutti koirain keskinäisiinkin suhteisiin. Ne riitelivät ja kinastelivat enemmän kuin koskaan, niin että leiri toisinaan muistutti ulvovaa hulluinhuonetta. Ainoastaan Dave ja Sol-leks pysyivät samanlaisina, vaikka tosin loppumaton kinastelu heidän ympärillään oli tehnyt heidät ärtyisemmiksi. François lasketteli kaikenlaisia voimasanoja, polki lunta turhaan raivoten ja repi tukkaansa. Hänen piiskansa viuhui melkein lakkaamatta koirain selässä, mutta se ei paljoa auttanut. Niin pian kuin hän käänsi niille selkänsä, syöksyivät ne jälleen yhteen. Piiskoineen hän tuki Spitziä, mutta Buck puolestaan kannatti toisia. François tiesi Buckin olevan koko kapinan takana ja Buck kylläkin tajusi sen. Mutta Buck oli liian ovela joutuakseen kertaakaan kiinni itse pahanteossa. Hän työskenteli rehellisesti valjaissa, sillä työ oli tullut hänelle tyydytykseksi, vaikka tietenkin oli paljon hauskempaa salassa jouduttaa tappelua toverien kesken ja sotkea hihnoja.

Eräänä iltana ruoan jälkeen heidän majoituttuaan Tahkeenan suulle, oli Dub ajanut liikkeelle lumivalkoisen kaniinin, mutta kompastui ja kadotti saaliinsa. Tuossa tuokiossa oli koko valjakko täydessä kaniinin ajossa. Noin sadan yardsin päässä oli Luoteispoliisin leiri ja siellä viisikymmentä koiraa, kaikki susikoirarotua, jotka nyt kaikki tulivat hyökäten ottamaan osaa metsästykseen. Kaniini kiisi tiehensä virran reunaa alaspäin tehden pienen mutkan sisäänpäin jäätyneelle uomalle, missä sitten koetti pysytellä. Se lensi kepeästi lumipeitteistä pintaa koirien ollessa kireässä työssä viiltäessään eteenpäin. Buck kulki ajon etunenässä — kaikkiaan oli siinä noin kuusikymmentä osanottajaa — ja niin mentiin poukamasta poukamaan, mutta hänen oli mahdoton saavuttaa saalista. Hän ojentautui niin että melkein laahasi maata, hänen haukuntansa kaikui lujaa ja kiihkeästi ja komea ruumiinsa lensi salamannopeasti eteenpäin, loikkaus loikkaukselta kalpeassa, valkeassa kuunvalossa. Ja harppaus harppaukselta karkasi valkea kaniini vainoojansa edellä kuin kimalteleva aavekuva.

Kaikkien niiden alkuperäisten vaistojen heräämisen, vaistojen, jotka määrättyinä lainsäätäminä aikoina houkuttelevat miehiä meluisista kaupungeista metsään ja vainioille tappamaan toisia eläviä olentoja lyijyhauleillaan, jotka kemiallisia apuneuvoja käyttäen singautetaan menemään — verenhimon, tappamishalun — kaiken tämän tunsi Buck tällä hetkellä, mutta vain äärettömän paljon voimakkaammin. Hän syöksyi kokonaisen metsästäjäjoukon etunenässä riistan jälkeen, elävän elintarpeen, jonka tahtoi tappaa omin hampain saadakseen kastaa kuononsa aina silmiin asti lämpimään vereen.

On eräänlaista haltioitumista, joka on elämän huippukohta ja jonka yli elämä ei voi kohota. Ja niin paradoksimaista on elämä, että tämä innostus tulee juuri eläessä mitä voimakkaimmin ja kuitenkin tulee se kuin suurena koko elämän unhoituksena. Tämä innostus haltioittaa taiteilijan hänen kohoutuessaan tulisessa hurmauksessa oman itsensä yläpuolelle; tämä elämänunhoittaminen lämmittää sotamiestä taistelukentällä, tekee hänet murhanhimoiseksi ja saattaa hänen kieltämään kaiken anteeksiannon; tämä sama haltioituminen oli vallannut Buckin hänen hyökätessään eteenpäin toisten etunenässä muinaisen susiulvonnan kaikuessa, janoten elävää ruoka-ainetta, joka pakeni niin nopeaan hänen edellään kuutamossa. Hän ilmaisi, mitä luontonsa syvyydessä piili ja luontonsa osissa, jotka olivat vielä syvemmät, sillä ne ulottuivat taaksepäin aina ajan helmaan asti. Häntä johti elämän mahtava virta, olemisen vuorovesi, ilo, joka täytti hänen jokaisen lihaksensa, nivelensä ja jänteensä, ilo siitä, että oli kaikkea muuta kuin kuollut, että oli täynnä hehkua ja elämänhalua ja saattoi ilmaista sen täten riemuiten juoksemalla tähtivalossa pitkin liikkumattomana lepäävän kuolleen aineen pintaa.

Mutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva, jätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki, missä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan mutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten ennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan ulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli Spitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat iskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin haavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan — Elämän huudon Kuoleman omaksi jouduttuaan — viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean hornan kuorolaulun ilosta.

Mutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään, syöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt vihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa. Spitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon, puri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se hampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin saadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi kiukkuisesti.

Buck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli kysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan muristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien pienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän kaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken — lumenverhoaman maan ja metsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja hiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa — mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi näkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta kaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät olleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat kokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia istuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa ylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä hämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.

Spitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan ja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina läpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata. Repimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että vihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan hyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut vastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun ennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.

Buck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan. Hänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta töyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi leukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck ei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja ahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä uudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta pulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen hyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä kurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla kertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen hänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz vapautui.

Spitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin vuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä epätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään odottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka kaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä saamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko odottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen — ja nuo kuusikymmentä istuutuivat jälleen odottamaan.