Perraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François valjastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle. Mutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle. Françoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana. Mutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin ja asettui itse hänen sijalleen.
"No eipäs vaan!" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. "Kas vaan Buckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi, Buck!" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.
Nyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta sen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin etupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi pelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän käänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei ollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.
Nyt vihastui François. "Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!" kirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.
Buck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi hitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän vielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri kartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana muristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä tapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt oppinut ymmärtämään karttuja.
François jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen entiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi pari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas. Kun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois luullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen kapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan hän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä oikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi vähempään.
Perrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin ajan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He kirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka karvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän vastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä heistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa piireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa täytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.
François istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja kirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten. François raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä katsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti olkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François paikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli koirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François Sol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko valjakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä valmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten etunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli Buck pysytellen matkan päässä.
"Heitä pois karttu!" komensi Perrault.
François totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena irvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat kiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla eteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.